Kirjoittelempa tässä ajatuksi kun erosta on nyt kulunut pari viikkoa. Olin niin rakastunut ja annoin kohdella itseäni huonosti. Syytä en tiedä, kai sítä odotti et kaikki muuttuis paremmaksi, Tunne etten kelpaa ja ole rakastettu on suhteessa kaikkein kamalinta ja kun siihen päälle vielä toinen pettää. Vuoden päivät olin kuullut vaan ettei toinen halua ketään ja että vika ei ole minussa. Shokki oli kova kun sain tietää pettämisestä, Vaikka avioeroa haettiin heti ja lapset jäi minulle. Halusimme koittaa vielä mutta ei vaan pysttytty puhumaan asioista. Viimeinen asia joka minua herätti oli häneen lauseensa "emme me ole perhe". Itse olin aina haaveillut siitä että kaikki tehdään yhdessä perheenä ja puhalletaan samaan hiileen, Näin meillä ei koskaan ollut eikä koskaan tulekkaan olemaan,

Kahden viikon jälkeen on alkanut yksinäisyys vaivaamaan ja ikävä. En tiedä miksi kaipaan, koska tiedän että meillä olisi aina vaikeaa. Miksi ei vaan voi lakata tuntemasta. Meillä oli haaveena muuttaa etelään vanhempina. Nyt tuo ajatus on alkanut minua kiinnostaa ja haluaisin vaan lähteä jonnekkin mutta sen aika ei ole vielä koska muinulla on hoidettavan meidän yhteiset lapset,